Olen Tuula Kunnas Espoosta. Muutama vuosi sitten tein suuren muutoksen elämässäni. Työskenneltyäni 28 vuotta mainostoimistoissa graafisena suunnittelijana, päätin antautua rakkaimmalle harrastukselleni. Perustin koiratrimmaamon, ja tällä hetkellä trimmaan kokopäiväisesti kaikenrotuisia koiria.

Elämme kahden aikuisen taloudessa ja arkeamme rytmittää shetlanninlammaskoirat Iina ja Ritu.

Kuvassa:
Firabellen Helmi, "Riemu" ja Firabellen Hirmu, "Dali"

Iina vajaa kaksivuotiaana

Ritu 8-viikkoisena

Koirilla on aina ollut tärkeä asema elämässäni. Lapsuudessani meillä oli villakoira Tessu. Sitten ihastuin snautsereihin, ja haaveilin niiden kasvatuksesta. Onnistuin kasvattamaan vain yhden snautseripentueen, ja haaveet koirankasvatuksesta siirtyivät moneksi vuodeksi eteenpäin.

Uuden vuosituhannen kynnyksellä olin sitten tilanteessa, jossa vanhat snautserini - Ninja ja Kati - olivat siirtyneet autuaammille haukkumaille. Aloin pohtimaan vallan uutta rotua. Ensimmäinen kriteeri oli, että rodun tulee olla ystävällinen kaikkia, myös vieraita ihmisiä kohtaan. Toiseksi halusin koiran, jonka kanssa voi harrastaa agilityä. Koiran piti olla pieni tai keskikokoinen, ja rodun piti olla terve. Päädyimme Paimensukuiseen Lapinkoiraan ja Uudenvuoden päivänä vuonna 2000 meille muutti Paimensukuinen Lapinkoira Lap-Sak Hunajapupu eli Vilma.

Vilman kanssa aloitimme agilityn - ja samantien tuo vauhdikas laji vei mennessään. Ruokahalu kasvoi syödessä, ja pian aloin miettiä toista koiraa - ehkäpä rodusta, joka vielä paremmin sopisi agilitykoiraksi. Päädyin shetlanninlammaskoiraan. Vilman ollessa neljävuotias, meille muutti shetlanninlammaskoira Mutkis Unelmien Ulla eli Muppe.

Mupen kanssa sain maistaa hetken todellista agilityn hurmaa. Mutta keväällä 2008 meitä kohtasi kamala onnettomuus. Muppe putosi kevätjäihin ja menehtyi. Hyvin pian Mupen kuoleman jälkeen perheeseemme liittyi Mupen sisarpuoli Iina. Meille tullessaan Iina oli vajaa 2-vuotias ja saanut elää onnellista luomulapsen elämää kasvattajansa luona maalla. Iina tuli ihanasti lohduttamaan meitä suuressa surussa.

Syksyllä 2008 perheemme kasvoi jälleen. Shelttityttö Ritu tömisteli kynnyksen yli ja otti paikkansa laumassa. Ikävä kyllä Ritulla on shelttien perinnöllinen kinnervika, joka altistaa akillesjänteen luksaatiolle. Ritun molemmat takajalat on leikattu, ja sen lapsuus kului aikalailla jalkaleikkausten ja -kuntoutusten parissa. Mutta noin kaksivuotiaana Ritu sai alkaa elää normaalia elämää. Leikatuista jaloista huolimatta, se on varsin mainio agilitykoira.

Kesä 2011 toi paljon muutoksia koiraperheeseemme. Ihana, inhimillinen Vilma kohtasi määränpäänsä alkukesästä. Nielurisoissa ollut kasvain vei voiton. Loppukesästä saimme vastapainoksi ihanan pienen shelttipoka Jorin! Jori oli 3 kuukautta, kun se saapui Roomasta Finnairin sinisin siivin Helsinki-Vantaan lentokentälle. Mutta kaikki ei mennyt niinkuin oli suunniteltu. Jori ehti olla meillä kolme viikkoa, kun sen lonkista alkoi kuulumaan lonksumisääniä. Eläinlääkäritutkimukseissa todettiin, että Jorin lonkat on löysät ja ne lonksahtelevat pois maljoistaan. Ennuste oli, että Jorista ei tule agilitykoiraa eikä siitoskoiraa. Sovimme Jorin kasvattajan kanssa, että Jori palautuu hänelle ja tarkemmat tutkimukset tehdään hänen toimestaan. Jorin lonkat kuvattiin Italiassa ja nepä olivatkin ihan hyvän malliset, mutta löysyyttä lonkissa oli. Italiassa Jori joutui pienelle laihdutuskuurille ja se alotti uimaterapian kolmesti viikossa. Ennuste tulevaisuudesta on kuitenkin hyvä! Pahin pelkoni osoittautui turhaksi - onneksi niin! Ehkä ylireagoin Jorin tapauksessa, mutta toisaalta hyvä, että vika huomattiin ajoissa ja pentu saa parhaan mahdollisen hoidon.